Vain tämän varmuudella tiedän:
se alkoi ennen minua ja
jatkuu minun jälkeeni
elämä
© AilaKaarina
Vain tämän varmuudella tiedän:
se alkoi ennen minua ja
jatkuu minun jälkeeni
elämä
© AilaKaarina
Kuinka kauan siihen tarvitaan
ettei enää muista miltä tuntuu
odottaa häntä
nähdä
ja juosta vastaan
oliko se kuin auringon häikäisyä
olisivat pilvet paenneet
lumen alta
kukat repäisseet itsensä ilmi
oliko se
© AilaKaarina
Lähtölaskenta evakkotielle
Tytön silmissä pelon sävy
jollaisesta ne eivät olleet tienneet
koskaan ennen
ylhäällä
taivaan sini ja jylisevät teräslinnut
nämäkö ne ovat kuoleman airueet
joista aikuiset puhuivat
ja kauhun siivet kantapäissään tyttö juoksee metsään
jossa nuori sotilas auttaa hongan suojaan
kun koti on liian kaukana
Koti on liian kaukana
© AilaKaarina
Kunpa ne edes parahtaisivat
kun revimme lehdet
taitamme oksan
teemme haavan kylkeen
huutaisivat
kuoleman terän iskeytyessä
puut
© AilaKaarina
Mieleni marraskuuhun minä jätän sinut
unohdan menneen niin kuin sitä ei olisi ollutkaan
valon
jonka sammutimme
siitä pimeästäkin
häivytän ääriviivani
kaiken mitä minusta olit halunnut
ja itse halusin
jotta et minua löytäisi
katoan vain yhdeksi
miljardien joukkoon
© AilaKaarina
Halloween tänään
Se pieni poika
joka pakenee humalaisen isän lyöntejä pihan pensaikkoon
tietää
se pieni tyttö
joka pakenee vuorille kranaatteja ja konekiväärien tulitusta
tietää
mitä pelko on
eivät tänään leiki
Halloweenia
© AilaKaarina
Sadetta ja hiljaisuutta
Sadetta ja hiljaisuutta
ei edes ropinaa ikkunaan
Pitkän pimeän illan olen paennut
lakannut teeskentelemästä
että kaikki on hyvin
repussani sininen lasi ja tilkka luomuviiniä
vain bluesin soidessa pääni sisällä
Olisi edes joku jota kaivata
© AilaKaarina
Se katse
piirtyi mieleni kankaalle
syvin vedoin
ei se ollut vain
kaipaus
jota katsoin kuin omaani ja tiesin
ettei hänkään heti unohtaisi
kyyhkysten pakoa
niiden huudon viiltäessä taivaita
© AilaKaarina
Mieleni jo syksyyn kääntyneenä
hämmästelee
yltiöpäisinä kukkivia samettiruusuja
hautajaisiin eksyneitä bilettäjiä
© AilaKaarina
Vaahterat vaihtavat ylleen kultaa ja purppuraa
ja se saa minut
toistamaan itseäni
mielen pintaan nousee suru
siitä kun tämä kaikki on pian ohi
siitä että oma turneeni on pian ohi
mutta viimeistä valoa vasten piirtyneet puiden
puhtaat siluetit
muistamaan olennaisen:
viimeiseen asti ylväänä luopui elämä
© AilaKaarina
Niin syvälle syksyyn
olen jälleen kulkenut
etten enää erottaisi itseäni täältä
en metsän pylväiköstä
en hehkusta
joka mieleni rajoja siirtää
en luopumisesta joka tyynesti
on
ellei minussa olisi
tämä kumaruus
kaiken edessä
© AilaKaarina
Syysillan hämärään sytytän
kynttilät
työnnän itseni valojen ja varjojen sekaan
ja valehtelisin jos sanon
etten viihdy
tai jos sanon
että viihdyn
tämä kolotus
mieleni vetoisissa huoneissa
on vain liian kauan
ollut liian tuttua
© AilaKaarina
Hän kulki miten tahtoi
tuli ja meni
kunnes ei enää palannut
ja minä katsoin vaiti
väsynyttä sydäntäni
Mutta yhä saatan ymmärtää
miten syvästi voi raskas
kevyttä kaivata
© AilaKaarina
Ei edes
mato
alita rimaa
yhtä selkärangattomasti
kuin ihminen
© AilaKaarina
Sen minkä päivältä piilotin
sen yö etsi
pysähdytti kohtaamaan
kaipauksen
edes
unessa
© AilaKaarina
Sinäkö se olet
ihmisen sukua sinä
joka rakastat kysymyksiä enemmän
kuin vastauksia
joka et päästä helpolla itseäsi
et muitakaan
sillä aina on olemassa
mahdollisuus
sinä joka uskallat eksyä
ja nöyrtyä kysymään tietä
sillä aikaa on vähän
joka annat enemmän kuin otat
pidät huolta niistä jotka ovat vailla
olipa se pihan ainoa puu
kedon viimeiset kukat
tai ne joilla on nälkä ja vilu
sinä joka ymmärrät pelätä pimeää
mutta polte sydämessä menet sitä kohti
sillä kysymyksesi ovat siellä
© AilaKaarina
Onko kellään (edes)
oikeutta
olla suvaitsevainen
olla olevinaan jotakin parempaa
kuin ne suvaitut
(kuka meistä on toisen kopio)
siis yhdistykää Erilaiset
sietäkää meitä
olemme enemmistönä
vähäisen
ajattelun ja tunteen
mestareina
© AilaKaarina
(Maailmassa vuonna 2017)
Arkinen onneni
jota olen hitaasti
kivi kiveltä rakentanut
on silti surullisen kevyt
mutta silti voin
luoda
onnen arpani avulla
omaa selviytymistarinaani
mieleni kevättä päivästä päivään
hokea sitä kuin mantraa
punoa siihen toivon
kirkkaimmat värit
kevyttä höyhenen kevyttä
mutta onnea
- - -
Sinun elämäsi päivät
valuvat
kaiken puutteeseen
et voi saada kiinni
et päästää pois
et purkaa ja rakentaa parempaa
eikä minulla ole lohdun sanoja
olet siellä olet täällä
marginaalimaailmassasi
hyvinvoivien kieltämänä
eivät he halua tietää
että kuluneen vaatteesi alla
on sykkinyt
lapsen purppurasydän
© AilaKaarina
Mielen vallankumous
Tämän kevääni kirjoitan runoksi
johon lisään lintujen huilut soimaan kirkkaimmin
nostan maan uumenista orastavan vihreyden
hipomaan taivaita
lasken valon kaiken keskelle niin häikäisevän
että on hetkeksi suljettava silmät
liian kauan
hämärään tottuneet
Annan mieleni liitää yli maailman surun
ja kärsimyksen
ja levitän nopein varmoin vedoin niiden ylle
toivon ilmakehän
© Ailakaarina
Kuulin kaukaa ketun huutavan
ketun ikävää
huuto huudolta
lävistyi
yön
sydän
© AilaKaarina
Olet jokaisessa runossani
vaikka en sinusta kirjoita
olet päivieni kulussa
vaikka en sinua ajattele
sillä rakkaus on meren aalto
tietää tiensä
syntyy syvyyksissä joista me emme tiedä
hioo meitä
ja huuhtoo lopulta pois surun ja kaipauksen
jäit minuun
onnen jatkumona
© AilaKaarina
Katsoin sinua
ja kaikki minussa huusi heti
pakene käänny
väistä
älä vain mene kohti!
Mutta minä
juoksin
peloton vain ottamaan
vastaan
liukastumaan
nyrjäyttämään kaiken itsessäni
© AilaKaarina
Rakastaa muistojaan
onhan sekin jo jotain
tässä kohtaa elämää kun takana on
kaikkein kipeimmät vuodet
ja parhaimmat
rakkaudet
kaikki se toivo ja odotus
odotus oi elämä
sitä ainakin
saisi vielä olla
kiitos
© AilaKaarina
Minun rakastettuni
vierellä kulkija
suutelee ryppyistä poskeani
nojaaminuun minähäneen
Emme enää muista
mistä toisemme poimimme
Emme enää etsi
uutta horisonttia
Monet meret ylittäneinä meille riittää
tämä taivas
© AilaKaarina
Olen myöhäisten iltojen istuja
taas katsellut ikkunasta metsikköä
joka pian kaadetaan
kirjoittanut turhia sanoja
kaipauksesta
Puut mykkinä seisovat kuin ymmärtäisivät
© AilaKaarina
Minun puuni nukkuu
kevyttä unta se kaikkien puu
itsensä puu
ja miten kevyesti se kantaa
lumen taakkaa
minun puuni pihlaja
uneksii yön suuressa kainalossa
hyräilee aamun valkoisen tuulen laulua
se kaikkien puu
itsensä puu
© AilaKaarina
Minä ja ystäväni kauempaa katsottuna
Istuvat iltaa nuo kaksi
viiniä juoden
Menneisyys
kiertää savuna
seiniä
mieliä
sydämiä
ei se enää pala
ei mikään koskaan palaa
ei mitään voi
muuttaa
vain unohtaa
tai muistaa
katsovat hetken toisiaan
samoin silmin
© AilaKaarina