Kun se äkkiä oli siinä
missä sen olisi aina
pitänyt olla
et kysynyt mitään
koska se hypähti sanojen eteen
ja tunnistit sen heti
sen ainutkertaisuuden
tiesit
ettet koskaan unohtaisi
hetkeäsi
jossa rakkaus
kosketti ensi kerran
hänen hahmossaan
© AilaKaarina
Kaamos
Koivun vaitonaisuuden
sen joka viimeisenä luovutti
tunnistan
marraskuun
kuusten kylmät oksat lähimpänä maata
ne tummimmat
© AilaKaarina
Uni johon en suostu
Talven niitty puhkeaa
runoksi
jossa kytee maatuvien värien
hehku
kunnes kaikki uneen peitellään
jossa marjaton pihlaja
repäisee auki
punaisen sydämeni
© AilaKaarina
Tässä kohtaa elämääni
kun käännyin juuri siitä kadunkulmasta
enkä toisesta
josta aioin
kun avasin sen oven
enkä toista
jonka aioin
ja kohtasimme
oli aivan yhdentekevää
oliko kyse sattumasta vai kohtalosta
Mutta tästä kohtaa elämääni
valintojeni todistustaakka
on minun
© AilaKaarina
Niin kuin syksyisin
olisi yksinäisyys
viihtyisämpää
kuin muina vuodenaikoina
jos se viihtyisää voi koskaan olla
miten se melkein kuuluu asiaan
jos se mihinkään voi kuulua
niin kuin kaipaus
joka ei hellitä milloinkaan
olisi kotoisinta
syksyisin
jos se kotoista voi koskaan olla
miten se melkein kuuluu asiaan
jos sen johonkin täytyy kuulua
© AilaKaarina
Syksyn keskiössä
kun aurinko
vielä lämmittää paljaita sormia
käsi kädessä
lämpöisemmiksi
kun puissa
on yhtä paljon lehtiä kuin maassa
eivätkä kaikki linnut ole lakanneet laulamasta
aamuisin
ja ajattelen meitä
kahta katoavaista
niin kuin kaikki on
vanhasta vaahterasta
lentää
tähti
© AilaKaarina
Saada viimeisiin hetkiinsä asti
nähdä aurinko
sen nousu ja lasku
lintujen sujahtavat lennot
kuulla niiden pitkät laulut
tuulen pöyhiessä pesäpuuta
jota ei kaadettukaan
iloita menneestä
leikeistä jotka saivat nauramaan
onnesta jonka tutuksi tuli
hurmasta joka kantoi kauas
myös surusta ja tuskasta
joihin ei kuollutkaan
muistaa
kaulaan kietoutuneet pienet kädet
joista kasvoi käsien ketju toisiin ihmisiin
tunnistaa kaikki
mitä rakastaa
© AilaKaarina
